Se on moro taas tässä villissä maas.
Kusta ja kuolemaa
Heti herättyäni puhelin käteen ja iltasanomissa luin taas miten teinityttöjä on raiskattu ja Venäjä suunnittelee vähintääkin hyökkäystä Suomeen ja muuta paskaa. Parempi kun ei lukisi uutisia ollenkaan. Sitten havahduin siihen, kun kissani Miisa kuopi peittoa vieressäni. Se oli kusaissut sänkyyn, joko tekee kiimaa tai sitten osoitti mieltään. Onneksi sähkö on tänään halpaa, joten pesukone rullaamaan. Maljojen Ritari oli nukahtanut sohvalle, joten hänen peittonsa nyt pestään. Tiedättekö tunteen, kun aamut alkaa jotenkin näin päin helvettiä, menet keittiöön ja sielläkin on kaaos? Kaikki tekemättä, ei muuta kuin lääkkeet naamariin ja kahvin keittoon. Sitten huomaan että Miisa on kusaissut ruokapöydällekin ja pääsen huuhtelemaan tussit ja kynät vesihanan alla. Kiimaa se tekee. Taitaa olla yhtä hullu kuin omistajansa, toki minä virtsaan toistaiseksi pönttöön. Tämä on se leikkaamattoman kissan huono puoli, varsinkin jos on merkkailijoiden sukua. Eli sterilointiin siis vielä tämän vuoden puolella!
Urheasti aloin lukemaan aamun lehteä kuten teen yleensäkin ja viimeistään kuolinilmoitusten kohdalla melkein jo itkin. Taas on joku kuollut. Niinpä. Kuten Turun seudulla se pieni koululainen, joka jäi kuorma- auton alle. Kamalaa. Tai taistelee kuolemaa vastaan, kuten Olga.
Niin taisteli paras ystäväni Teijakin, ja vuosia hän sairasti aivosyöpää, leikattiin kolme kertaa kunnes sitten tuli hänen aikansa lähteä. Teija oli ensimmäinen ystäväni koulusta, me tutustuimme ekaluokalla ja siitä lähtien olimme kavereita aina viimeiseen päivään asti. Teija on haudattu samoille seuduille, missä nyt asun, joten voisinkin käydä katsomassa hautaa ja tehdä pienen syyskävelyn sinne. En useinkaan käy hautausmaalla enää.
Silloin kun äitini kuoli, kävin siellä vain jossain käydäkseni, se oli tärkeää surusta toipumisen kannalta ja jotenkin koin olevani silloin niin yksinäinen, että halusin käydä siellä tämän tästä. Nyt en enää haudalla juurikaan käy. Kaikki läheiseni kulkevat mukanani sydämessäni. En pidä heidän valokuviaan edes esillä. En halua. Niitä olisi niin paljon, että voisin tehdä olohuoneeseeni oikean alttarin. Silloin kun aloin Maljojen Ritarin kanssa olemaan, niin haudalla käynti oli vielä tärkeää. Minä en sitä niin muista, mutta hän muistaa. Kaikella on aikansa. Tämä blogikin on ollut voimassa jo kauan aikaa, joten äitini taisi olla elossa kun tätä aloitin kirjoittamaan. Eipäs muuten ollutkaan, tämä blogi on aloitettu vuonna 2011 ja silloin hän oli jo mennyt pois.
Tilasin muuten tällaisen Mieli kirjan Kirja ja olen sitä nyt parina päivänä käyttänyt. Siihen on tarkoitus joka aamu kirjoitella aukeama. Tänään lopetin kesken, sillä en jaksanut ajatella. Ihan kivalta kirjalta vaikuttaa! Ajattelen tänään myöhemmin.
Aamu on ollut niin ahdistava. Se onkin mukava kirjoitella tänne heti angstejaan, mutta kiitos ja anteeksi, sitä varten tämä blogi on ja lukeminen vapaaehtoista. JOS kirjoittaisin omalla nimelläni, ei tästä tulisi mitään. Tämä anonyymius suojaa helkkarin hienosti, joten siksi uskallan kirjoittaa tänne ihan kaiken - tai sanotaan - melkein kaiken.
Nostanpa vielä henkieläinkortin, jospa sieltä tulisi vielä jotain ihanaa päivän kortin lisäksi.
DELFIINI- LEIKKI
Hengitä sisääsi itseluottamusta ja uloshengitä pelkoa.
Sukella viisautesi maailmaan.
Mene flow- tilassa.
***
No niin, sieltähän se tuli. On aika lopettaa mörinät ja keskittyä positiivisiin asioihin. Jatkan tuon Mielikirjan kirjoittamista tämän päivän osalta. Seuraan pientä oravaa, joka vierailee takapihallamme. Aloitin nimittäin talviruokinnan eilen. Sitten siivoan sen keittiön ja ja ja....
Hyvää pyhäpäivää Sinulle!
