Hei taas!
Ajattelinpa kirjoitella tänne muutaman sanan töihin paluusta, sillä onhan siitä aikaa jo yli vuosi, kun viimeksi tein töitä ja olin työkykyinen.
Työelämässä olen ollut nyt kaksi viikkoa. Ensimmäinen viikko meni ihmetellessä, oli vielä rauhallista osan lapsien ollessa vielä kesälomalla. Tällä viikolla sitten totuus iski päin kasvoja.
Tiimikaverit: Yksi ei puhu mitään, vaikka on vuosikymmenien kokemus.
Toinen on ihan ääripää, puhuu vain omista asioistaan ja on muutenkin erikoinen ja lapset ovat toissijaisia aina välillä.
Kolmas on ihan ok, mutta yhteistyö hakee vielä paikkaansa. Ei puhu ylimääräisiä. Ja tuntuu että hän tekee nyt minunkin työt.
Ja minä kun haluaisin PUHUA!
Kaikki muu mikä on p***kaa:
Autoille ei ole omaa parkkipaikkaa, vaan ajat jonnekin kadun varteen minne satut auton saamaan parkkiin. Lähistöllä on paljon kouluja ja asutusta, joten et ole ainoa parkkipaikan etsijä.
Ruoka on kehnoa. En millään viitsisi alkaa eväsrumbaan, mutta kai se on pakko. Lapset ottavat ensi ruoan ja sitten minä viimeiseksi. En edes halua ajatella, mitä kaikkea ylimääräistä ruokaan on tullut. Ensi maanantaista asti siis omat eväät!
Ryhmässä on välillä kovakin melu, joten korvatulpat on ostettava. Kaikki huutavat ja kiukuttelevat pikkutytöt ottavat hermoihin! Pojat ovat paljon suoraviivaisempia.
Positiivista oli puolestaan se, että kaikki vähänkin tutut työkaverit toivottivat minut tervetulleeksi ja näin ollen tunsin oloni kotoisaksi.
Olonikin on kotoisa vaikka on paljon uutta. Kuitenkin vanha työpaikka ja paljon tuttuja työkavereita.
Viime viikonlopun nukuin, ekan työviikon jälkeen. Nyt saa nähdä mikä meininki. Koko alkuviikon olen kaatunut sänkyyn töiden jälkeen ja nukkunut päikkärit.
Nyt alan viikonlopun viettoon.
Rauhallista ja palauttavaa viikonloppua teille kaikille!
