Äitienpäivä

 Ihanaa Äitienpäivää kaikille Äideille!

 

Tämä päivä on ollut täynnä tunteita. Niinkuin aina.

Toisaalta se velvollisuudentunto että on "pakko aina muistaa" , toisaalta se että oma Äiti on kuollut ajat sitten. Ei ole ketä onnitella. Toisaalta se, että minä en ole äiti. No en ole sitä kyllä koskaan halunnutkaan.

Mutta tänään menin tapaamaan isoäitiäni. Hän on suvustani ainoa Äiti joka on elossa. Hän on vanha kuin taivas ja muistisairaus vaivaa pahasti. Ehkä hän ei muistanut minua. En tiedä. Mutta hän oli pahasti taantunut ja tuntui että hänellä oli levoton ja turvaton olo. Vierailumme sujui mukavasti. Veimme kukkia ja kortteja. Tuntui siltä että hän ei ymmärtänyt niistä yhtikäs mitään. Mutta halusimme viedä, ilahduttaa häntä. Hänet oli siirretty toiseen huoneeseen; hän kuulemma mekastaa niin kovasti öisin että vieruskaveri on kärsinyt siitä. Ymmärrän. 

Lähdimme kotiinpäin ja hän olisi halunnut että olisimme jääneet. Hän huusi monta kertaa, älkää menkö. Hän suorastaan käski meitä. Me vain jatkoimme matkaa. Sitten hän huusi niin kovaa kuin jaksoi ja se huuto jäi takaraivooni. Me lähdimme. Oli pakko. Todella ahdistava kokemus. Niin minulle mutta ehkä myös hänelle. Voihan se olla että se menee ohi samantien, kun hän ei enää muista olemassaoloamme, mutta on todella vaikea suhtautua tähän kaikkeen.

Minä olen itkenyt koko illan.

En vienyt oman Äitini haudalle yhtikäs mitään. En jaksanut. Viime vuonna istutin ruusun hänelle omalle pihalleni. Haudalla on omat jutut. Omat kukkaset. Äiti oli ja meni. Isoäiti elää yhä. Hän oli minulle kuin toinen Äiti. Noh, elämä jatkuu. Tavalla tai toisella. Kiitos ja anteeksi. Kirjoitan tämän tänne blogiini, koska tämä on ikimuistoista. Olen kuitenkin aikuinen. Minä selviän. Kaikki on luonnollista.