Lomani on alkanut sateisissa merkeissä. Lähdin Kamraatin kanssa lenkille. Otin kameran mukaani varmuuden vuoksi, jos vaikka olisin löytänyt jotain kuvattavaa. Kävelin luonnonsuojelualueella. Kaikkialla oli rehevää, vihreää ja niin märkää. Linnut lauloivat puissa ja minä kävelin polkuja pitkin. Katsoin kellosta suurin piirtein, että tiedän kauanko minun pitää kävellä. Halusin varmistaa, että en lähde liian pitkälle lenkille, mutta en myöskään liian lyhyelle, jotta siitä olisi jotain hyötyä. Tämä on minulle hyvin tyypillistä, sillä seutu oli minulle vieras.
Kamraatti vaikutti välillä tylsistyneeltä, hiekkapolku ei tuonut kauheasti virikkeitä. Se katsoi minua välillä ilmeellä - kauanko vielä? Kävelin golf- radan ohitse. Nurmikko oli niin lyhyttä ja vihreää ja hyvin hoidettua. Ihan erilaista kuin meillä kotona. Viheriöt loistivat tyhjyyttään. Kuului pamahdus. Kaksi miestä pelasivat jotakin. Oli erivärisiä palloja ja kova kolina kuului. Ei tuo kyllä golffia ollut mutta en tiedä mitä. Välillä otin Kamraatin hihnaan, yleensähän se kulki vapaana. Meidät ohitti pieni valkoinen terrieri ja lippispäinen mustiin pukeutunut mies. He hölkkäsivät. Me aloimme saapua autolle.
Laitoin Kamraatin takaboksiin ja lähdin katsomaan vielä erästä puistoa joka oli matkan varrella. Jätin auton parkkiin vähän matkan päähän ja lähdimme kävelemään kohti puistoa. Tie oli pitkä ja suora. Tylsä. Kauempana hevoset laukkasivat villisti laitumellaan ja hanhet olivat vallanneet lähimmän pellon. Mietin omaa lintupelkoani ja kuvittelin jos hanhet hyökkäisivät kimppuuni, puolustaisiko Kamraatti minua? Linnut eivät kuitenkaan hyökänneet kimppuuni ja sade yltyi.
Kolme naista veivät vaalenapunaisia rusetteja puiston ravintolaan. Ahaa, siellä pidetään häät. Seuraavaksi he ottivat vaaleanpunaisia lupiineja. Hmmm...menenköhän minä koskaan naimisiin? Kuvittelin itseni morsiammeksi ja mietin omaa ikääni. Kuinkakohan vanha oikein olen, jos naimisiin menen? JOS menen...Ajattelin Smaragdisilmäistä Ritariani ja kuvittelin meidät hääparina. Talvihäät, ehdottomasti, sillä pidämme molemmat talvesta. Mietin myös, kuinka paljon minä näyttäisin hääkuvassa vanhemmalta, sillä Ritarini on minua huomattavasti nuorempi.
Tuuli vihmoi ja sade ropisi. Kamera jääköön taskuuni, en halua sitä täällä kastella. Mustiin pukeutunut lippispäinen mies juoksee valkoisen terrierin kanssa taas edessäni. Hanhia. Takkini alkoi jo liimaantua käsivarsista ihooni kiinni. Ei, en taidakaan tehdä tähän perään kirpputorikierrosta. Pitää päästä kotiin. Lähdimme takaisin autolle. Mietin koska soittaisin pomolle. Saankohan lomaa vai en. En koe mieluisaksi soitella hänelle. En tiedä mikä siinä on. Mitä jos en saisikaan lomaa? Apua! En halua ajatella asiaa.
Tie autolle on edelleen tylsä ja suora. Kaksi hanhea lensi ylitseni. Pelto oli tyhjä. Jotain oli maassa. Se oli kuollut hanhi. En ollut ennen kuollutta hanhea pellolla nähnytkään, mutta se lienee tavallista. Luonnon kiertokulkua. Mikäköhän sille oli tullut? Mieleni teki mennä katsomaan, mutta en tohtinut.
Jatkoin matkaani autolle ja katsoin kelloa. Neljäkymmentä minuuttia plus kolmekymmentä viisi minuuttia ja siinä välissä viiden minuutin siirtymämatka autolla. Olin ihan puhki. Rapakunnossa. Lähdimme ajamaan kotiin. Matkalla ohitimme lippispäisen mustiin pukeutuneen miehen valkoisen terrierin kanssa. He juoksivat. HERRANJESTAS mikä kunto ja kuinka pitkän matkan he ovat oikein jo juosseet? Varmaan kymmenen kilometriä....AINAKIN.
Kotona vaihdoin vaatteet, kuivasin Kamraatin, laitoin kaalisopan tulelle ja keitin itselleni iltapäiväkahvit. Soitin pomolle. Lomalla ollaan.
"Nyt me ollaan vaan ja hengaillaan, ei mennä nukkumaan..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun kommentoit <3 Se ilahduttaa aina :-)