Hevosenkengistä...

Eteeni osui joulunpyhinä vanhalla aidalla roikkuva hevosenkenkä. Otin siitä valokuvan, sillä hevosenkengät ovat viehättäneet minua pikkutytöstä asti. Lapsena katselin erikokoisia ja näköisiä hevosenkenkiä, joita oli naulattu kuin koristeeksi navetan porstuaan. Pienet kengät olivat olleet tietysti pienellä ponilla ja valtavan suuret valtavan suurella hevosella. 

Muutamaa vuotta myöhemmin heppatyttönä osasin käyttää kaviokoukkua ja puhdistaa pieniä ja isoja kavioita. Tilasin jopa Hevoshullu- lehdestä joltain tallilta itselleni käytetyn hevosenkengän. Valitettavasti en muista mitä siitä maksoin…Naulasin huoneeni ovenkarmin päälle SEN hevosenkengän onnea tuomaan ja varmuuden vuoksi lisäsin asetelmaan vielä vanhat ruostuneet kuolaimet. Siinähän ne ovat roikkuneet hmmmm….yli 20 vuotta.

Viimeisen kuuden vuoden sisällä olen löytänyt metsästä kolme hevosenkenkää ja aina olen tuntenut kovin suurta iloa ne löytäessäni. Yksi kengistä on suihkutiloissa onnea tuomassa. (Ihan sen takia suihkussa, että se pysyy siellä koukuissa ilman kiviporaa…) Kaksi muuta on vielä näiden vuosien jälkeen muovipussissa eteisessä. Kerronko miksi?

Olin äitini kanssa metsälenkillä, kuten meillä oli tapana usein tehdä sunnuntaisin työvuoroni jälkeen. Otimme koirani mukaan ja lenkkeilimme pari tuntia samalla kun vaihdoimme kuulumiset. Oli kovin luontevaa hengailla raittiissa ilmassa ja samalla sai pääkoppakin tuuletusta. Löysin sillä reissulla kaksi hevosenkenkää. KAKSI!!! Olin tohkeissani ja tungin likaisia hevosenkenkiä housujeni taskuihin. TUPLAONNEA!!! tuumin äidilleni ja mielessäni siinteli jo unelmieni työpaikka ja tietenkin se unelmieni mies. Hykertelin ja hyrisin ja suorastaan tunsin miten onni on ovella. Hevosenkengät unohtuivat muovipussiin parvekkeelle. Minun oli tarkoitus laittaa ne esille.

Paria vuotta myöhemmin äitiä ei enää ollut. Hän kuoli syöpään.
Mieleeni tulivat hevosenkengät. Muistan valokuvamaisesti miten ne löysin, mitä sanoin ja minkälainen tunnelma oli. Onnea onnea onnea, mitä onnea siinä on että menettää 33- vuotiaana äitinsä? Ainoan lähiomaisensa?

Vuosia myöhemmin hevosenkengät ovat edelleen pussissa. Kai niille jottai tarttis tehrä. En tiedä onko se äidin vahva muisto, mikä välittyy kengistä. Ne vievät meidät takaisin metsään, siihen aikaan jolloin olimme autuaan tietämättömiä tulevista koettelemuksista. Silti vieläkin, joka kerta kun näen hevosenkengän, sydämeeni tulee lämmin tunne ja hymynkare hiipii huulilleni. Kaikesta huolimatta.

Ai niin, ja se lapsuuteni ostettu hevosenkenkä on ollut yli 20 vuotta naulattuna VÄÄRINPÄIN. Onni on valunut hukkaan. Vaan eipä valu enää. Jostainhan se on aloitettava.

Tällä viikolla valetaan tinaa; mistäs muustakaan kuin pienen pienistä hevosenkengistä :-)