Metsässä voin halata puita – kun kukaan muu ei minua halaa. Metsässä voin tuntea tuulen henkäyksen kasvoillani – sillä vain tuuli jaksaa minua loputtomasti hyväillä. Metsän pehmeät sammalmättäät suorastaan kutsuvat istahtamaan ja pysähtymään hetkeksi. Metsässä voin itkeä ja nauraa vapaasti, ajatella omia ajatuksiani. Metsä on kuin hyvä viini; se voimistaa sillä hetkellä olevaa tunnetilaa mutta toisaalta se vie pahan mielen mennessään. Koskaan se ei ole tehnyt minua pahantuuliseksi.
Kävelen metsässä, ilma on raikas ja hengitys nousee huuruna ilmaan. Koirani kävelee pari kolme metriä edelläni ja jos tuntuu että se innostuu liiaksi ottamaan etumatkaa, huudan sen takaisin. Toisinaan otan kameran mukaan, sillä olen huomannut metsässä niin paljon kaikkea kaunista jota haluan kuvata. On vaikea sanoa, milloin metsä on parhaimmillaan, sillä metsään on rentouttavaa mennä aina. Nautinnollisinta metsässä on ehkä kuitenkin syksyllä, aamulla kun on kuuraa maassa ja ilma kirpeä eikä itikoista tietoakaan. Päivällä auringonpaiste saa ruskan loistamaan.
Metsässä on kiva käydä, mutta ei, en minä sinne asumaan haluaisi. Tarvitsen valoa ja tuulta elämääni, minun täytyy saada nähdä kauas ja se ei onnistu syvällä metsän siimeksessä. Metsä on myös hyvin pelottava pimeällä, enkä sinne vapaaehtoisesti menekään pimeään aikaan, edes koirani kanssa. Pimeä metsä saa mielikuvitukseni pimeän puolen valloilleen ja niinpä nautinkin metsästä aina valoisaan aikaan.
Minun metsäni lohduttaa, rauhoittaa, piristää ja virkistää. Lehdestä luin että minun metsäni on vanha kolerahautausmaa.
|
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun kommentoit <3 Se ilahduttaa aina :-)