Tänään on vietetty tahattomasti lapsettomien lauantaita. Eräs ystäväni on tahattomasti lapseton ja minä taas tahallisesti. Vietin tahattomasti lapsettomien lauantaita erään toisen lapsettoman ystävättäreni kanssa. Me emme halua lapsia, emme kumpikaan. Olemme samalla aaltopituudella ja nautimme vapaudesta, joka meillä lapsettomilla on. Silti koen syvää myötätuntoa ystävääni kohtaan, joka haluaisi lapsen, mutta ei saa. Hänellä on jo ikääkin, ei liikaa, mutta paljon. Ei se helppoa ole. Se on varmasti ihan hirveää että haluaisi lapsen, mutta ei saa.
Minusta lapsettomuus on mahtavaa. Minulla ei ole mitään valittamista tämän hetkisessä elämässäni. En kaipaa lasta elämääni, sillä elämäni on hyvää tässä ja nyt. Työni kautta olen ollut lasten kanssa aina jonkun verran tekemisissä, mutta en sen takia että minulla ei ole lapsia vaan ihan siksi, että lasten kanssa on välillä ihan mukava tehdä töitä. Nyt toki sekin kiintiö alkaa olla täynnä. On aika katsoa muualle.
Monet sanovat että lapset käyvät vanhemmiten katsomassa, jos muita sosiaalisia suhteita ei ole. Minä olen jo nyt tottunut kosmiseen yksinäisyyteen enkä pelkää vanhuutta yksin, kun ei ole lapsia jotka kävisivät katsomassa. Eivät ne kaikki lapsetkaan käy omia vanhoja vanhempiaan katsomassa vaikka ehkä pitäisi.
Loppujen lopuksi en ymmärrä koko tahattomasti lapsettomien lauantaita ollenkaan. Kuka tämänkin on keksinyt? Nykyään kun kaikilla vähänkin erikoisilla jutuilla on oma päivänsä. Hoh hoijaa. Eikö voitaisi julistaa "Olen lapseton - ja onnellinen siitä"- päivää? Sillä uskon että meitäkin on ja paljon.
Huomenna vietämme äitien päivää ja se onkin jo eri asia -se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun kommentoit <3 Se ilahduttaa aina :-)