Luminen metsä

Tänään tein pitkästä aikaa lenkin, jota olen vältellyt, mutta jota olen tehnyt yli 10 vuoden ajan rakkaan koirani kanssa. Ilma oli sumuinen, utuinen ja kylmä. Puut olivat kuurassa ja maa valkoinen. Metsä oli kaunis.

Tunsin itseni niin pieneksi. Olin kuin hidastetussa elokuvassa. En liikkunut minnekään, jalka ei kantanut eikä ollut mitään motivaatiota kulkemassa edessäni ja näyttämässä tietä. Ajattelin matkan pituutta ja se tuntui järkyttävän pitkältä. Metsätöitä oli tehty paljon. Väistelin puunrunkoja ja oksia ja katsoin jalanjälkiä. Joku oli ollut kävelemässä koiran kanssa, joku hevosen. Sitten näin oravan sekä ketun jälkiä lumessa ja lenkin päätteeksi kuulin ja näin miten tikka nakkeli puuta. Olisipa ollut kamera mukana.

Niin. Mikään ei ole niin kuin ennen. Kai tähänkin tottuu.
Juttelin ystäväni kanssa puhelimessa. Lopetellessamme puhelua sanoin hänelle iloisesti; no me jatketaan täällä matkaa. ME! Tarkoitin että minä. Ehkä koirani oli mukana jossakin muodossa kuitenkin ja kuivasi matkalla tulleet kyyneleet.