lauantai 9. marraskuuta 2019

Kohtaamisia

Leikitän lapsia jalkapallokentällä. Hitto että väsyttää. Olen kuin nukkuneen rukous, mutta väkisin yritän juosta, potkia palloa, innostaa pieniä vaahtosammuttimenkokoisia kullannuppuja. Jotkut innostuvat pallottelemisesta, toisia kiinnostaa vain testata rajojaan ja juosta suin päin kentän laitojen ylitse pellolle. Kirsi juoksee nämä vipeltäjät kiinni. Minä en jaksa. Onneksi lapsilla on turvaliivit päällä, niin näkyvyys on ja pitkälle erittäin hyvä. Vieressä menee autotie.

Hymyilen ja tuntuu että posket ratkeaa. Ihana kirpeä aamupäivän pakkasilma nipistelee kasvoja. Kyllä tämä tästä. Tämäkin työpäivä on jo hyvällä mallilla.


Kiinnitän huomiotani tiellä menevään taksiin. Kyydissä istuu etupenkillä kalju ihminen. Hänen ihonsa on kellertävän valkoisen vihreä ja silmät ovat vihreät. Hän katsoo meitä pitkään mennessään ohi. Katseemme kohtasivat. Hän katsoo näitä iloisia lapsia, joiden elämä on vasta alussa. Syöpäpotilas, ajattelin heti. Menossa hoitoihin. Kuinka kauan elämää vielä jäljellä? Sitä ei tiedä kukaan.

Ne kasvot muistan vieläkin, jotain erikoista tuossa kohtaamisessa oli.

***

Kävelen koomassa sittarin käytävällä. Oli pakko käydä ostamassa meikkivoidetta, kun vanhat alkaa olla finaalissa. Olen maannut koko päivän pökertyneenä. Maljojen Ritari sai kuppini nurin, enkä tiedä mitä ajatella. Inhoan tuota kauppaa, aina siellä näkee tuttuja ja muutenkaan en tykkää kulkea räjähtäneenä pitkin maita ja mantuja. Meikkasin vain välttämättömimmän, eli punaiset pulleat kasvoni piiloon. Nyt ne eivät punota.

Vastaani kävelee vaalea nainen. Hän ketterästi alkaa katsomaan edessäni jotain olematonta ostosta, jotta en näe hänen kasvojaan. Hänellä on iso kirjekuori kädessä. Hetkinen, onko se Anna, ajattelen mielessäni...vanha työkaverini. Se työkaveri, joka kiusasi minua kollegansa kanssa. Hän oli värjännyt hiukset vaaleiksi. Kiharaa oli takaraivolla, jotenkin rouvamainen. Jatkoin matkaani ilmeettömänä.

Jälkeenpäin tuo kohtaaminen alkoi vituttamaan. Hän teki tämän kyyristelyn tahallaan, jotta ei tarvitsisi sanoa minulle mitään. Aarrgghhh...Ja taas mieleeni palautui nämä vuosien vanhat kaunat, työpaikka kiusaaminen, ihmisten ilkeys...voi, miten ne voisikaan unohtaa ikuisiksi ajoiksi. Onneksi en tuohon rouvaan usein törmää.

Se on se sittari. Pysy pois sieltä.

***




3 kommenttia:

  1. Tuo alku oli niin tuttua😂🥰Ikävää tuo työpaikkakiusaaminen..hyi helkkari..mutta oikein lempeän rentouttavaa viikonloppua sinulle⚘🌹⚘🌹❤

    VastaaPoista

Kiitos kun kommentoit <3 Se ilahduttaa aina :-)