Ikävä

Eletään vuotta 2010. Olin äidin luona kylässä. Hän katsoi aina ohjelmaa Tanssii tähtien kanssa, ehkä siksi että hänellä ei ollut rytmitajua eikä itse osannut tanssia. Kukakohan siellä tänä syksynä on, tätini miettii ääneen? Miksi tuo pölö nyt tuollaisia puhuu kun tiesin että äitiä ei enää ensi syksynä ole, mietin itsekseni. Niin, en tiedä, sanoi äiti ohuella äänellä. Hän tiesi että niitä tansseja hän ei enää katsoisi. Syöpä oli levinnyt niin pitkälle, eikä mitään ollut tehtävissä.

Pitkästä aikaa kirjoitan tästä aiheesta. Olen katsonut jokaisen Tanssii tähtien kanssa- ohjelman ja joka kerta jossain kohtaa itken. Yhdessä vaiheessa en kyennyt katsomaan ohjelmaa ollenkaan. Äidin poismenosta on kulunut jo 10 vuotta. Onko tämä blogini jo niin vanha? En vaan muistakkaan. Piti ihan käydä tarkistamassa, ja olen aloittanut tämän blogin vuonna 2011. Riekaleina, hakien turvaa, foorumia jossa tuulettaa päätään, anonyyminä mikä on minulle tärkeää.

Jotenkin tuntuu siltä, että olen ihan lukossa. Aika on tehnyt tehtävänsä. En vienyt äidille enkä isälle enkä vaarille pyhäinpäivän kynttilää. En kyennyt. Kukaan ei siitä kysellyt. Ei edes mummoni, joka vielä muutama vuosi olisi siitä halunnut tietää. Vaan ei enää. Hänelläkin ikää riittää melkein sataan vuoteen joten hän on tässä maailmassa...joten kuten. On mutta ei ole. Se on se luopuminen.

Sytyttää valot tyhjään navettaan. Muistan kuinka kotoa juoksin pimeän pihan poikki navettaan ja sieltä löytyi turva, mummo ja vaari. Ja koko karja. Siellä oli lämmintä. Rakastin ja rakastan eläimiä. Nyt en voi kuin muistella sitä kaikkea. Sytytän valot ja näen vain roinaa. Roinaa joka on sinne kerääntynyt. Rotan raatoja joita inhoan, hiiren raatoja. Siellä on rakkaan koirani boksi, missä hänet kotiin toin. Koirakin on jo haudattu pihalle. Mitä jäljelle jää? Jos ei jää oikein mitään?