Uupumusta ilmassa

Olen ollut nyt muutaman päivän sairaslomalla uupumuksen vuoksi. On päiviä, jolloin en pääse sängystä ylös ja tuolloin en tosiaan jaksa mitään muuta tehdä kuin nukkua. Hullua, mutta niin se on. Olen oppinut olemaan armollinen itselleni ja tuolloin lohdutan itseäni sanomalla että huomenna on päivä uus.

Kuntoilu on paras lääke masennukseen. Tai luonto, metsä, ystävät...vaihtoehtoja on monia. Niin sitä sanotaan. Lähdin tänään metsäkävelylle. Nautin sydämeni pohjasta raikkaasta ilmasta, lintujen laulusta, usvasta, hiljaisuudesta. Reilun tunnin kävelin ja mielialani vaihteli toiveikkuudesta kaipaukseen ja suruun. Otin matkalta valokuvia niin tälläkin lenkillä oli joku syvempi tarkoitus.

On raskasta kun mieliala vaihtelee. Pääsääntöisesti minulla on ollut tällä viikolla hyvä olla. Oloni on ollut rauhallinen, turvallinen ja tyyni. Olen pikkuhiljaa tehnyt loputtoman to do- listani asioita eteenpäin. Huomenna palaan töihin, sen olen jo päättänyt. Vähän jännittää mikä työkavereideni vastaanotto on. Parempi olla vain pää pystyssä, jokaisella on syynsä, jokaisella on ristinsä kannettavana.

 

Syksy on ihanaa vuodenaikaa. Pidän kovasti syksystä. Pidän siitä, kun ilmat viilenevät eikä aina ole niin kuuma. Pyrin olemaan kiitollinen joka päivä ja olen huomannut pieniä ihastuttavia asioita joita elämääni on tullut. Uskon siihen, että kiitollisena oleminen auttaa asiaa. Olisi ikävää jos koko ajan olisi vain huonoja ajatuksia päässä.

 

Mikä sai minut sitten surulliseksi? Kaipaus. Ensin näin pienen hopeisen sydämen tiellä. Ajattelin että se on viesti äidiltäni, olet oikealla polulla. Täällä minä olen, lähelläsi mutta kuitenkin niin kaukana.

Sitten huomasin miten kaunis valkoinen joutsen lensi lammelle. Joutsenet tuovat viestiä tuonpuoleisesta, uskon niin. Onko se mamma vai ukki? Vai isäni? Samalla muistinkin koko lapsuuden perheeni, jotka kaikki ovat jo tuonpuoleisessa. Kuvittelin itseni heidän kanssaan samaan hautaan. Minulla ei ole mitään täällä, olen jäänyt yksin, olen onneton ja surullinen. Kyyneleet nousivat silmiini. En tiedä mitä tapahtui, mutta oloni kuitenkin parani siitä melko nopeasti. Synkkyys väistyi.

Jatkoin kävelyäni ja pystyin taas nauttimaan luonnosta. Minun elämäni on mitä on. Ei se kuulu muille. Ei kaikkien elämä mene samalla tavalla. Pääasia että oloni tuntuu siedettävältä, ehkä jopa hyvältä. Joskus vielä toivoisin olevani onnellinen.