Juuri viime yönä kun valvoin, katselin taas puhelinta. Mitäpä muutakaan kuin facebookia. Taidan olla ihan addiktoitunut sekä puhelimeeni että facebookiin. Mutta nyt puhutaan puhelimesta.
Teini-ikäisenä oli se tasan yksi lankapuhelin keittiössä. Meillä oli 10m pitkä johto siinä, ja joskus tuli kolmekin tuntia juteltua ystävän kanssa ja kikateltua tärkeitä asioita. Muistan miten oli kylmä, kun menin yksin vintin rappusille juttelemaan, se oli ainoa paikka missä oli edes hitusen yksityisyyttä. Onneksi oli johtoa, joka riitti.
Olihan se ihan kamalaa, jos joku poikaystävä tai ihastus sattui soittamaan, niin äiti oli ihan tahallaan keittiössä enkä saanut rauhassa juteltua. En tainnut oikein saanut sanottua yhtään mitään järkevää, siinä äidin kuunnellessa. Vilunväreet menevät vieläkin siitä ahdistuksen määrästä.
1990- luvun lopulla ostin ensimmäisen kännykän. Se taisi maksaa parisen tonnia, mutta se oli pakko saada. Siitä alkoi kertakäyttöpuhelimien kulttuuri. Minulla on ollut kymmeniä puhelimia. Nyt oli yksityisyyttä ja rahanmenoa. Niitä on mennyt rikki ja niitä on heitelty päin seinää suutuksissaan, joku muu on heittänyt sen seinään tai jopa ikkunasta ulos. Ihan älytöntä menoa nuoruuden huumassa ja tunnemyrskyissä. Huh huh sanon vaan.
Tällä hetkellä pärjäilen vanhan mallisella kännykällä. En uskalla vielä ostaa kallista älypuhelinta, koska tiedän että se voisi hajota minulla hetkenä minä hyvänsä. Puhun todella paljon puhelimessa, säässä kuin säässä ja erityisesti ulkona lenkkeilessäni koiran kanssa.
Sain eilen kirjastosta Raxun remppa- kirjan. Rakel Lignell kertoo siitä, miten hän muutti elämänsä, pudotti 50 kg painostaan ja alkoi liikkumaan. Se kirja oli osittain vähän kuin minun elämästäni ennen elämänmuutosta. Mieleeni jäi lause: Juttelin paljon ystävieni kanssa puhelimessa, mutta en jaksanut nähdä ketään - en jaksanut tälläytyä. Niin totta!
Voi, muistan hyvin ajan kun oli vain lankapuhelin... meillä ei ollut jatkojohtoa, oli puhuttava eteisessä muiden kuullen... se oli joskus tosi vaikeaa... huh, huh...
VastaaPoistaMuistan myös kun 90-luvulla sain ekan nmt-puhelimeni, jota en tosin itse halunnut, mutta lasteni isä hankki sen minulle. Ja oli vihainen kun en välillä vastannut siihen kun soitti. Siis olin kaupassa ja puhelin laukussa... eli en kuullut kun se soi. Minua hävetti vastata siihen kaupassa, kun muut katsoi mitä tuo diivailee. Todellisuudessa tuskin kukaan kiinnitti varmaankaan huomiota, mutta en vain ollut sinut puhelimen kanssa :) Ex sitä vastoin oli työnsä puolesta paljon puhelimessa, joten hänelle se oli työkalu, eikä ymmärtänyt miksi olin "nihkeä" puhelimen suhteen :D Nooh... 90-luvun lopulla olin jo sinut kännykän kanssa ja nykyään olen tosi tykästynyt ns. älypuhelimiin, niin helppo hakea kartta tai muuta tietoa tarvittaessa.