Heräsin tänään klo 3.30. Ja vein koiran ulos pelkkä sininen aamutakki päällä. Voi, miten helppoa onkaan hengittää ulkona, aamuyöstä! Ilma on raikas. Tyyni, hiljainen. Muistelin nuoruuttani ja sitä, miten ennen vanhaan tähän aikaan tuli valomerkki. Kotona ehkä joskus 4.30 aikaisintaan. Voi niitä aikoja! Silti en vaihtaisi nyt mitään pois. Tässä on hyvä näin.
Olen pari iltaa miettinyt haikeudella lapsuuden ystävääni Tiinaa. Hän nukkui pois pari päivää sitten, sairauden uuvuttamana. Meillä oli yli 30- vuotinen ystävyys, josta olen kiitollinen. Silti olisin niin mielelläni toivonut ja suonut hänelle lisää hyviä vuosia!
Olin 7- vuotias kun tutustuimme. Joimme kahvia pienestä posliinikahviastiastostani. Mummon tekemää marjamehua ja Marie- keksiä. "Nyt jos sä ett oo kunnoll, mä lähen kotiin!" Hän tomerasti sanoi, kun mulla alkoi lähteä lapasesta. Minua tietysti reuhotutti, olihan hän oma ystäväni ja vieläpä meillä kylässä.
Ensimmäisen juhannuksen pois kotoa vietin Tiinan kanssa. Ajoimme polkupyörillä 25 km tanssilavalle, heitimme pyörät metsään ja lähdimme bilettämään. Tapasimme kaksi mukavaa poikaa, joiden kanssa hengailimme aamuun saakka. Aamulla poljimme takaisin Tiinan kotiin ja menimme telttaan nukkumaan. Hänen äitinsä oli jo huolissaan, kun tyttöjä ei kuulunut ajoissa kotiin.
Teini- ikäisenä hänellä oli valkoinen bleiseri päällä ja kaljareppu selässä. Lähdimme paikalliseen kesäkaupunkiin ja söimme nakkeja ja joimme Aura- olutta. Kili kili pullot kilisivät. Talvella lähdimme kuuntelemaan keikkoja, paikkana oli Köyliön Lallintalo. Siellä lähimetsikössä kaikki olivat ja joivat ja tutustuivat toisiinsa. Sitten illemmalla kierrettiin ympyrää tanssilattialla ja katseltiin taas näkyykö ketään tuttuja. Voi sitä touhua! Ja muistan miten istuskelimme urheilukentän laidalla ja juttelimme henkeviä. Ei ole elämä teininä helppoa, ei. Murheita oli jo silloin. Mutta me ymmärsimme toisiamme. Aina.
Ensimmäiset oikeat poikaystävätkin löytyivät samasta kaveripiiristä ja voi, miten kätevää ja myös hauskaa oli liikkua neljästään.
Nuorena aikuisena kärsin kovista sydänsuruista. Yhden syksyn itkin ja halusin vain kuolla. Tiina tuli minua moikkaamaan. "Mitä sä täällä valot pois päällä makaat?" Tiina sanoi tomerasti ja laittoi valot päälle. Minua hymyilytti, niin Tiinan tapaista. Halki, poikki ja pinoon!
Voi, kyllä näitä muistoja olisi vaikka kuinka! Ja siis mahtuuhan yli 30 vuoteen vaikka mitä.
Olen muistellut asuntoja, missä olen käynyt hänen luonaan. Yleensä minä kävin aina hänen luonaan kahvilla, se oli jotenkin luontaista. Tiina keitteli kahvit ja vaihdeltiin kuulumiset. Rautatiepuiston vieressä vietimme yhden uuden vuoden. Lähiön kerrostaloasunnossa kävin useasti, ja siellä oli meno melko villiä muiden asukkaiden osalta. Sitten Tiina osti oman asunnon ja siellä tuli vierailtua tämän tästä. Silloin myös hän sairastui. Meni naimisiin. Vietettiin yksi uusi vuosi. Syötiin. Sitten kaksikerroksiseen rivariin. Tiinalla oli vaikeaa aikaa välillä, menetyksiä, surua. Kävin häntä lohduttamassa, juotiin kahvit. Lapsi syntyi. Sitten hän muutti taas, ja tässä uudessa asunnossa kävin kerran syksyllä häntä moikkaamassa. Häntä ja hänen lastaan. Myöhemmin hän erosi, muutti yksin ja sitten vain soiteltiin. En ollut häntä kahteen- kolmeen vuoteen nähnyt, mutta soittelin. Vielä viime kesänä hän pyysi käymään, mutta en saanut aikaiseksi. Ehkä suojasin itseäni, ehkä en ole saanut ketään muutakaan aikaiseksi tavattua. En tiedä mihin aika hujahti.
Tiina vietti aika erilaisen elämän mitä minä. Hän sai tietyllä tapaa paljon aikaiseksi. Hän oli koko nuoruutensa turvallisessa suhteessa, samaan aikaan kun minä vietin villiä sinkkuelämää. Minulla poikaystävät vaihtuivat - hänellä eivät. Hän piti koirista, minä enemmän kissoista. Mutta koska minullakin oli koira, kävelimme usein yhdessä koiralenkeillä ja vaihdoimme kuulumisia. Se oli mukavaa. Hän oli tarkka ja siisti, minä huithapeli. Hän huolehti kauneudestaan ja panosti siihen, minä taas pesin välillä laiskuuksissani otsatukan ja pihistelin uuden puuterin ostoa. Kasvohoidot olivat minulle hepreaa, Tiina taas oli käynut kaikissa hoidoissa teini-iästä asti.
Voisin varmaan kirjoittaa romaanin tästä aiheesta, vähitellen pieniä juttuja tulee mieleeni....Mutta ehkä tämä nyt riittää tältä erää.
Viimeisen kerran soitin hänelle viikkoa ennen juhannusta. Huomasin, että hän oli mennyt jutuissaan takapakkia. "Juttu ei oikein luista - hän sanoi." Kysyin mitä teet juhannuksena? Katsotaan nyt, hän vastasi ja minulle tuli todella tyhmä olo. Oikein kroteski olo. Tiesin että hänen juhannukset ovat nyt juhlittu. Tiesin että tämä taitaa olla viimeinen puhelumme. Päätin että en soita enää. 2.5 viikkoa tämän jälkeen hän nukkui pois.
Rakas Ystävä on poissa. Adressi on pöydällä, postitusta vailla. Olo on haikea, surullinenkin. Hyvää matkaa. Poissa on Ystävä kallehin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun kommentoit <3 Se ilahduttaa aina :-)