Voimaannuttava ulkoilu?

Eilen illalla kaipasin raitista ulkoilmaa. Yritin saada ystävääni mukaani, mutta hänellä oli muuta menoa. Maljojen Ritaria ei myöskään huvittanut kanssani lähteä kävelemään, joten tiesin että jos haluan lähteä, lähden yksin.

Niinpä minä tein kaiken kuten ennenvanhaan, silloin kun Vili oli vielä täällä. Puin, otin ladatun kännykän mukaani ja laitoin sporttrackerin päälle. Ilma oli ihanan raikas ja maailma musta. Ihan fyysisestikin. Lähdin tutulle lenkille, mitä olen kiertänyt jo kohta 20 vuotta....

...Äidin kanssa lenkkeiltiin tätä jo aikoinaan....tämän jälkeen Vilin kanssa. Äitikin vei Viliä joskus kun "hoiti" sitä. Vili oli silloin villi pentu ja hän repi Äidin uuden Goretex-takin hihaan reiän. Lenkki on valaistu, joten se menee suurten teiden vierellä. Ajatukset kulkivat ne tulivat ja menivät. Oli haikea olo. Miksi matkat tuntuvat niin kovin pitkiltä, kun ei ole koiraa? Nytkin minä olen TÄÄLLÄ asti kävelemässä, autollakin tänne ajaisi jo hetken...

Sitten näin sen. Ihanan pienen koiranpennun. Sekin oli iltalenkillä isäntänsä kanssa. Se oli pieni dalmatialaisen pentu. IHANA! Huudahdin ja menin juttelemaan. Ei kai se vaan palele? Minullakin on joskus ollut dalmis! Nyt opettelen lenkkeilemään ilman koiraa! Oma koirani lopetettiin kesällä! Oletteko nähneet sitä toista isoa dalmista tällä seudulla? Minulle tuli kauhea puheripuli ja mies katsoi minua ehkä vähän hölmistyneenä. Nautin täysillä joka hetkestä. Ehkä meillekin vielä tulee pentu, ei sitä koskaan tiedä, sanoin ja jatkoin matkaa.

Sitten se taas iski. Yksinäisyys. Ikävä. Pitkä musta tie edessä eikä tien näyttäjää. Itkin hervottomasti ja olin onnellinen miten paljon luonto kätkeekään sisäänsä. Kukaan ei tätäkään nähnyt. Vili ja äiti, oma nuoruus ja elämä vilisi valokuvamaisesti mielessäni. Olen kertonut teille jo kurkipaikasta, mutta tämä paikka voisi olla kettupaikka. Lähestyin sitä. Voi, tuolla pellolla olen satoja kertoja kävellyt Vilin kanssa. Siellä on asunut kettu. Vili aina innoissaan haisteli sen jälkiä ja joskus ajoi metsään. Pidän ketuista. Olen kirjoittanutkin niistä joskus. Ikävä raastoi sydäntäni ja tunsin itseni maan matoseksi kävelemässä yksin syksyisessä illassa.

Sitten huomasin katsovani kettua suoraan silmiin. Se oli edessäni eikä pelännyt minua. Pysähdyin paikalleni ja jäin seuraamaan sitä. Se käveli heinikossa hiljalleen ja lopulta ylitti tien. Pelkäsin että se jäisi auton alle, mutta ei se jäänyt. Se on viisas.

Lopulta jatkoin matkaani, halki pimeän valaistun metsätien, samat tutut maisemat, sama lenkki.

Tuliko Vili nyt tervehtimään minua ketun muodossa? Halusiko Vili että piristyn ja näen ketun. Viliä ei enää ole mutta kettu on. En tiedä. Jokin tarkoitus tälläkin kai on.

Tulin kotiin ja olin todella väsynyt. Voimani olivat lopussa.