Yksin

Viime sunnuntaina erityisesti tuntui todella pahalta. Syksy on ollut minulle aina ihanaa aikaa ja miten monet vuodet olen iloinnut siitä metsälenkein koirani kanssa. Tämä syksy on erilainen. Ja tuntuu todella pahalta kulkea samoja polkuja, idyllisiä metsäteitä - yksin.

Voi miten kaipaankaan koiraa elämääni. Sen uskollisuutta, iloisuutta, pyyteettömyyttä. Huomaan että olen hieman lässähtänyt, kun ei ole koiraa jota pitää ulkoiluttaa. Voin vaikka nukkua koko päivän jos siltä tuntuu ja niin olen tehnytkin. Normaaliuden raja on heikentynyt. Yksinäisyys tuntuu musertavalta ja erityisesti sen huomaa juuri metsälenkeillä, jossa olen viimeksi ulkoillut yksin 10 vuotta sitten. Se on pitkä aika.

Onneksi metsä lohduttaa. Kuuset kätkevät suojiinsa sen, mitä muut eivät näe, eivätkä kuule. Tässä kuvassa olen kävelemässä meidän omalle "kurkipaikalle." Seisoin perillä pitkään ja esitin toiveen että saisin jonkin merkin jostakin. (Kurjet olivat jo lähteneet, mutta paikka on ja pysyy) Yht äkkiä tuli tuulenpuuska ja keltaiset lehdet havisivat, osa lehdistä irtosikin ja leijaili hiljaa maahan. Katsoin vain taivaalle ja kyyneleet valuivat silmäkulmiani pitkin. Rintaani ahdisti niin, että en meinannut saada henkeä. Näin silmissäni kauniin ja vahvan koirani juoksemassa iloisena keltaisessa rypsipellossa. Siihen näkymään olen tuudittautunut kun on ollut oikein paha olla. Siihen uskon. Ja vielä joskus minäkin olen siellä. Kaikki rakkaat minua siellä odottavat! Mutta sen aika ei ole toivottavasti vielä pitkään aikaan.