Kikka

Satuinpa eilen avaamaan Yle Teeman ja sieltä tuli ohjelmaa Kikasta. Mä haluun viihdyttää, sua kiihdyttää. Mukana oli myös Irwin sekä Pasi Kaunisto, oli haastattelua ja dokumenttia. Jotenkin tämä aikakausi kiehtoi minua, sillä olenhan minäkin laulanut apinamiestä yläasteella. Koskaan en ole sen kummemmin ajatellut kuka Kikka oli ja mikä hän oli. Hän kuoli 41- vuotiaana. Ehti naimisiin, ehti saamaan lapsen. Hänelle kävi kuin vanhalle kaverilleni, ei vaan aamulla enää herännyt koska sydän oli pettänyt yöllä, siinä neljän kympin hujakoilla.

Kikka oli oman aikansa ilmiö. Minä muistan 1990- luvun alun ja Teemaa katsellessani palasin lapsuuteni olohuoneeseen. Äiti istui sohvalla, isä poltteli tupakkaa takan edessä että savut menevät takkaan ja hormista ulos. Vaarilla oli oma nojatuoli ja olisiko mammakin ollut sohvalla istumassa? Isäni piti Irwinistä ja hän varmasti piti myös Kikasta. Tuolloin kaikki oli vielä hyvin. Ihmiset olivat aitoja. Kikka toisteli tv:ssä miten hän on oma itsensä ja seksi on luonnollista. Irwin sanoi että eihän meitäkään täällä olisi jos ei olisi harrastettu seksiä. Juontajat olivat töykeitä ja oli hauskaa katsoa miten suuret olkatoppaukset olivat. Hintelästäkin miehestä saatiin harteikas olkatoppauksia käyttämällä.

Tässä keskellä ihmisen elinkaarta sitä kaipaa tavallaan lapsuuteen. Voi, kunpa minä olisin tuolloin nähnyt tulevaisuuteen, mitä minulla on kun olen neljäkymmentä? Mitä minulla ei enää ole? Kosmisen yksinäisyyden vallitessa muistaa ainakin asiat, mitä minulla ei enää ole.

Kikka kuoli 41- vuotiaana. Isäni kuoli samanikäisenä. Irwin kuoli 47- vuotiaana.

Maailma on muuttunut ja minä huomaan olevani vanha. Lapsuuteni olohuone on olemassa vieläkin. Mamma ja minä olemme jäljellä.

Minä kiinnostuin Kikasta ja hänen elämästään siinä määrin, että aamulla luin netistä kaiken mahdollisen tiedon, mitä hänestä löysin. Hän oli kiltti ja kaunis ihminen.