Olenkin kertonut teille aina silloin tällöin edesmenneestä koirastani tai lähinnä siitä, miten kamalaa sen menettäminen on. Olen huomannut, miten erilaista elämä on ilman koiraa. Olen todellakin passivoitunut. Kävelemään lähteminen on työn ja tuskan takana, sillä se on niin tylsää yksin.
Eilen kuitenkin tein toisin. Menin yhden niistä monista vakiolenkeistä, joita aina yhdessä Vilin kanssa kuljimme. Muistan miten Vilin kanssa lähdimme sitä reittiä kävelemään viimeisiä kertoja. Vili pissasi puunrunkoon. Joku vanha mies valitti koirasta. Kesäaikaan siellä ei olisi saanut kävellä, vaikka kaikki siellä kävelivät...Aina niitä koiranvihaajia riittää.
Kävelin lenkin nyt yksin, näin kolme koiraa, mutta en mitään mielenkiintoista. Näin hanhia, joutsenia, kevään merkkejä. Kuvittelin mielessäni pienen koiranpennun kävelevän kanssani. Tämän tästä. Olisiko se tyttö? Poika? Musta? Minun mielestäni koiran pitää olla musta...näitä asioita pohdin mielessäni ja pohdin sitä, mitä kaikkea sille pystyisin tarjoamaan hyvän kodin lisäksi, vaikka kartanossa en asukaan. Lopulta näin yhden ison kiven, jossa Vilin kanssa istuimme ja Maljojen Ritari otti meistä valokuvan. Purskahdin itkuun.
Suru hälvenee ja aika kultaa muistot. Aika parantaa, ei mikään muu. Enää suru ja koirankaipuu ei ole enää joka hetki, se on vain joka toinen. Tiedostan sen, että käytännössä minun ei ole mitenkään mahdollista ottaa nyt koiraa. Minulla ei ole rahaa eikä sitä kartanoa. Yksikin huone jos olisi enemmän, se riittäisi. Nyt pitänee totutella tähän tilanteeseen.
Kevään tullen ajatus koiranpennusta on taas vallannut mielen. Kesän korvilla olisi mukavaa kouluttaa pientä pentua ja minulla olisi sille aikaa.
Tyydyn vain haaveilemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun kommentoit <3 Se ilahduttaa aina :-)