Kuuntelen sateen ropinaa. Sade ropisee ikkunalaudalle. On pimeää ja myrskyisää. On aamu. Kaikki nukkuu. Naapurista kantautuu tv:n äänet. Juon kahvia ja mietin elämääni.
Vihdoin viimein, kaikkien näiden vuosien jälkeen olen muuttamassa. Muutamme vielä väljemmille vesille ja odotan tätä kovasti. Toisaalta tunnen suurta ahdistusta yhteisestä asuntolainasta Maljojen Ritarin kanssa. Mitä jos kaikki ei päätykään hyvin? Sitä kun ei voi tietää. On otettava riskejä. Se nyt on selvää, että ilman häntä minäkään en pääsisi muuttamaan. Ei yksinäinen ihminen paljon lainaa saa kun on pienet tulot.
Voi miten olenkaan tässä tilanteessa kaivannut jotain vanhaa ja viisasta ihmistä. Sellaista jonka kanssa voin jutella näistä asiosta ja joka auttaa ja neuvoo minua. Tsemppaa, kannustaa jne. Olen kaivannut äidin neuvoja, miten tehdä ja toimia. Ei ole ketään keneltä kysyä. Isoäitini on jo vanha eikä enää niin skarppi. Noh, tätini mies on auttanut minua, olen kiitollinen siitä. Mutta se ei ole sama asia, hän kun ei ole samaa perhettä.
Mietin olenko tehnyt kaiken oikein. Olen kysynyt lainaa kolmesta eri pankista. Yhden hylkäsin heti, kahden kanssa jatkoin. Nyt epäröin näiden kahden välillä. Olisiko pitänyt vielä enemmän kysyä? Vielä enemmän kilpailuttaa? Hmmm....
No en lähde tälle tielle koska loppujen lopuksi pääsen siihen lopputulokseen että koko asunnon osto on vikatikki. Olisin voinut odottaa, malttaa mieleni jne. Ehkä hinta olisi pudonnut enemmän, ehkä ei. Ehkä se olisi mennyt nenän edestä jollekin toiselle. Kuka tietää. Nyt se tulee meille.
Pidän kyllä asunnosta kovin. Hyvä sijainti, lyhyt matka kaikkialle. Oma rauha, vihreyttä. Tilaa ja avaruutta. Huoneita ei kovin paljon enempää ole, mutta neliöitä on.
Kyllä tämä tästä.
