Koska olen maalta kotoisin, harrastusvaihtoehdot olivat aika minimissä. Palataan kultaiselle kahdeksankymmentäluvulle. Kerran paikallislehdestä äitini luki ilmoituksen, että balettia tytöille olisi tarjolla. Hän kysyi minulta ja minä suostuin. Niin kävin kerran viikossa kävin tanssitunnilla, ja minulle ostettiin balettitossut ja kaksikin erilaista balettipukua ja kovasti hypeltiin klassisen musiikin tahdissa sekä tehtiin tankoharjoituksia. Tanssivuotemme huipentui kevätjuhlaan, mihin minut ja ryhmämme ainoa poika oli värvätty pääosaan. (Jo tuolloin baletinopettaja huomasi pettämättömän rytmitajuni.) Esiinnyimme isossa salissa eikä minua oikeastaan edes jännittänyt, sillä osasinhan kaiken. Äiti ja mummo olivat katsomassa.
Jotenkin se hohto siitä sitten vain "katosi", baletistakin, ja tanssiharjoitukset eivät tuntuneet enää niin kivoilta. Minullakin hiukset kasvoivat polkkatukasta pitkään polkkatukkaan ja kun opettajamme kehotti laittamaan minua hiukset kiinni seuraaviin harjoituksiin, lopetin koko tanssimisen. Niinpä siitä tuli legenda että balettitunnit loppuivat siihen, kun "Marin" piti laittaa hiukset kiinni. Niinpä niin.
Ihana harrastus mutta kaikella on aikansa.. mukavaa sunnuntaita sinulle:)
VastaaPoistaJoskus harrastus loppuu pikkuasiaan. Ihana postaus.
VastaaPoistaOlen kyllä sitä mieltä, ettei väkisin kannata mitään harrastaa, vaan on tehtävä oman mielen mukaan.