ITKU

Tapanani on käydä kirpputorilla aina sunnuntaisin. Niin lähdin eilenkin, ja ostelin sieltä muutamalla eurolla taas aarteitani. Ensimmäinen ajatus oli kun tungin peltipurkkeja laukkuuni, että Maljojen Ritari tappaa minut. Noin niinkuin kuvainnollisesti...Hän ei aina ymmärrä rakkauttani romuihin.

Siellä oli niitä samoja vanhoja trokareita, mitä olen vuosien varrella nähnyt enemmän kuin tarpeeksi. Siellä oli muistoja lapsuudesta, sitä sun tätä tavaraa, mikä saa muistot pintaan. Siellä oli vanhoja papparaisia ja sitten se tuli. Humpsahdus ja kyyneleet kihosivat silmiini. Itku tekee tuloaan. Tuli niin kova ikävä Ukkia, joka kuoli jokin aika sitten. Vanhoista papparaisista ja muistoista hän tuli mieleeni. Kokosin itseni ja tutkin muka jotain romua kyyneleet silmissä. Sitten tunne meni ohi. Jatkoin kiertelemistä.

Valvoin eilen myöhään. En saanut unta, sillä olen sairastanut ja tuolloin siis levännyt enemmän kuin tarpeeksi. Soitin iäkkäälle Mummolleni ja kerroin kuulumisia. En ole päässyt häntä tapaamaan, sillä olen tosiaan ollut kipeänä. En halua tartuttaa häntä. Mummo ei nuku koskaan aikaisin; hänelle voi soittaa vielä vaikka klo 23.00 jälkeen. Ja niinhän minä soitin. Juttelimme niitä näitä ja sitten...sitten tuli taas ne sanat..."nyt mua alkaa itkettää...." kerroin mummolle saman, mitä teille äsken. Sanoin että välillä tulee kaipuu siihen, että voi kun olisi pieni lapsi, vailla huolen häivää. Kun ei ole enää ketään. Ei missään. Mummo sitten lohdutteli parhaan taitonsa mukaan.

No ei se ihan niinkään ole. Onhan minulla mies ja mummo. Mutta silloin tuntui siltä. Olen tämmöinen itkupilli. Itku on rikkaus, oikeastaan lahja, jota kaikilla ei ole.