Yksinäinen Susi

Marilla olisi tänään koulutuspäivä. Päivä pidettäisiin kaupungin auditoriossa ja sen jälkeen mentäisiin yhdessä hyvämaineiseen ravintolaan syömään. Tämä olisi vähän erilainen työpäivä. Nyt ei tarvita työvaatteita, ei nenäliinoja taskuissa, ei kumisaappaita jalassa. Ei seisota kurassa eikä tehdä sitä ruohonjuuritason työtä.

Mutta yksi ongelma olisi heti alkuunsa - mihin Mari jättäisi autonsa? Ilmaisia parkkipaikkoja ei juuri kaupungin keskustassa ole. Mari inhoaa keskusta- ajelua. Huonona parkkeeraajana Mari päättää jättää autonsa luottopaikalle ja kävelee 20 minuuttia auditorioon. Hullua- sanoisivat kaupunkilaiset, mutta Mari ei välitä.

Parkkipaikka löytyi helposti ja Mari lähti harppomaan kohti koulutuspaikkaa. Onkohan Ritva varannut mulle paikan, hän mietti mielessään ja salaa toivoi ettei olisi paikallaolijoista viimeinen. Hän nimittäin inhoaa myöhästymistä yli kaiken. Hän ei ollut koskaan ollut aikaisemmin kyseisessä rakennuksessa ja kännykkään oli tallennettu tiedot päivän kulusta, ovikoodeja myöden. Onneksi ohjeet olivat selkeät ja Mari oli viime minuuteilla paikalla.

Kaikki olivat jo istumassa. Kukaan ei ollut varannut Marille paikkaa. Mari harppoi takariviin, pomon viereen kuinkas muutenkaan. Mari katseli työkavereitaan. He olivat laittaneet päälleen "paremmat" vaatteet. Kaikilla oli lenkkarit, paljaat nilkat vilahtelivat ja kukikkaat paidat loistivat toinen toistaan kauniimpina naisten päällä. Mari istui takarivissä pomon vieressä talvinilkkurit jalassa ja otti työtakkinsa pois päältään. Farkut hän sentään oli laittanut jalkaansa ja paitakin oli suht uusi. Takkiaan hän häpesi. Se oli se sama työtakki missä on vähän jonkun lapsen räkää hihassa. Se sama takki, mikä päällä hän on kulkenut koko talven. Koska se on hänen ainoa takkinsa. Ainoa mikä mahtuu hänen päälleen.

Mari istahti alas ja katseli naisia. Kuka istui kenenkin vieressä. Oli hauskaa, naurettiin. Marille kihosi kyyneleet silmiin. Tässä pomon vieressä en kyllä ala itkemään. Ulkopuolisuuden tunne oli musertava. Mari tunsi itsensä maan matoseksi maatuskamummoksi. Sijaiseksi, jolle ei ole tarjottu ensi syksyksi töitä vaikka jollekin toiselle oli. Hän istuu täällä pomon vieressä, tuoleilla, joiden vieressä ei kukaan halua istua. Hän häpesi kenkiään, hän häpesi työtakkiaan. Hän tuumasi että nuo kaksi kouluttajaa eivät ainakaan hänestä tykkää ja siksi ainakaan töitä ei ole hänelle tarjottu. Kauniita vaatteita Mari ei voi hankkia, koska tavalliset vaatteet eivät mahdu hänen päälleen. Lihavien ihmisten vaatteita Mari opettelee vasta ostamaan. Kamalia rättejä.  Mari nieleskeli pari kertaa ja sanoi sitten hiljaa itselleen. Minä olen ihan hyvä näin. Pää pystyyn nyt sitten vaan. Ikävä tunne meni vähäsen ohi. Mari kuunteli edessä olevia puhujia ja osallistui koulutuspäivään . Tällainen minä olen. Yksinäinen susi.

Lounaalla Marin paikka oli vahingossa pomon vieressä.

Työhyvinvointitehtävässä Mari oli samassa joukkueessa kuin pomo.

Kun Mari päivä oli ohi, Mari käveli 20 minuuttia parkkipaikalle ja matkallaan näki hoikan mustan koiran nuoren pariskunnan kanssa. He kävelivät ihmisvilinässä ja koira käveli kiltisti miehen vierellä. Mies oli sekaisin. Kännissä tai narkkari. Taas Maria alkoi itkettää koiran puolesta. Hän rukoili ja toivoi mielessään koiralle kaikkea hyvää ja uskoi että hurjasta elämästä huolimatta kaikki on suht ok. Koira ei ollut luurangon laiha vaan hoikka. Hyvä että oli ulkona. Silti sydämeen sattui, kun hän mietti kuinka paljon päihdeongelmaisilla on huonosti hoidettuja koiria. Ajatuksissaan ja hän adoptoi koiran jo itselleen, vaikka tiesi että se on mahdotonta. Koirat ovat hänen heikko kohtansa.

Kotimatkalla Mari haki uuden - toisen tilaamansa kevättakin postista ja sovitti sitä. Se oli iso ja ruma kuin navettatakki. Palautukseen! Toinen jo! Mikään takki ei sovi Marille!

Kotona Maria v***tutti kaikki. Hän soi melkein litran jäätelöä. Makasi. Lepäsi. Makasi. Kello 20.00 hän toivoi että olisipa jo aamu ja kyyneleet valuen hän nukahti uneen.