Aakkostarinat: Tarina päivässä

NUPPU

Nupusta tulee mieleeni ensimmäisenä lehmä. En muista onko omassa lapsuudessani ollut juuri Nuppua, mutta muita vastaavan nimisiä lehmiä on kyllä ollut. Nuppu on niiiiiin lehmän nimi. Se on mielestäni liian mauton nimi kissalle tai koiralle.

 
Niinpä kerron teille Nupusta ja minusta.

Kosminen yksinäisyyteni alkoi jo yli 30- vuotta sitten, kun synnyin maatalon perheeseen ainoaksi lapseksi. Totuin tietynlaiseen yksinäisyyteen, mutta en tietynlaiseen. Meillä oli aina joku kotona, mutta vastaavasti taas ikäistäni seuraa oli vähemmän saatavilla. Välimatkat olivat pitkät, eikä kavereita niin vain tavattu. Minulla oli lehmät. Vähän niinkuin Miina Äkkijyrkällä. Minulla oli myös kissat, mutta nyt kerron teille nupuista.

Tämä teksti löytyi valokuvan takaa. Olen osallistunut kilpailuun.

Kesän alkamisen kohokohta oli se, kun nuput pääsivät ulos laitumelle. Isäni voimakkailla käsivarsillaan ohjasti lehmän toisensa jälkeen navetan ovesta ulos ja päästi vapaaksi laitumelle. Voi sitä riemua, voi sitä menoa! Sitä oli niin hauska katsoa, kun näki miten onnellisia lehmät olivat. Joka puolella oli vihreää pitkää heinää ja aurinko paistoi. Koko maailma oli kaunis!

Pala kaunista maalaismaisemaa ja kosmista yksinäisyyttä.

Vähän vanhempana, noin 12- vuotiaana, sain ensimmäisen oman kameran. Se oli pieni punainen FUJI DL-7 (en ole varma, tulee alitajunnasta) ja opettelin innoissani valokuvaamaan kaikenlaista. Joskus iltaisin, kun minulla ei ollut mitään ihmeellistä tekemistä, lähdin laitumelle kävelemään kuluttaakseni aikaa. Kaipasin jotain seuraa, jotain mitä katsella, jotain mitä havannoida. Menin katsomaan lehmiä. Ja voi miten hauskaa oli huomata, kun ne olivat puskeneet päätään savikasaan eräänä sateisena iltana. Nuput olivat ihan harmaita! Ne olivat ihan erinäköisiä. Tästä pitää saada kuvia. Niinpä kiiruhdin kotiin hakemaan pienen punaisen kamerani ja valokuvasin Nuppuja. Edestä ja takaa, sivusta ja maan tasalta. Se oli hauskaa. Kosmisessa yksinäisyydessäni oli hauskaa.

Saviset Nuput ja yksi vähän freesimpi.

Vielä hauskempaa oli, kun filmirulla tuli täyteen. Joskus kehitettävänä oli vain 12 kuvan, mutta yleensä 24 kuvan filmirulla. Enkä aina edes muistanut mitä kaikkea olin kuvannut! Äiti maksoi kuvien kehityksen ja oli aina yhtä jännittävää avata valokuvakuori. Ja katsella valokuvia, vaikka Nupusta.