ARKKU

 -Saako sinulle kertoa ihan kaiken? kysyi ennustajaeukko minulta.

-Tottahan toki, tietenkin, vastasin. En ymmärtänyt miksi hän tuollaista kyseli, en pelkää kuolemaa enkä mitään muutakaan. Haluan tietää KAIKEN, siksi tänne olen tullut ja siitä olen maksanut.

-Näen naisen arkussa, eukko jatkoi. Hän menehtyy äkillisesti, traagisesti, vähän yllättäen. Tiedät sitten tämän kun se tulee tapahtumaan. Hän ei ole lähisukua, ehkä ystäväsi?

-Seeeelvä juttu, sanoin. Mietin mielessäni lähipiiriäni. Eräs kavereistani lähtee Australiaan, toivottavasti hänelle ei tapahdu mitään. Toinen ystävistäni elää väkivaltaisessa suhteessa…toivottavasti hänelle ei tapahdu mitään. Mitään muuta mieleeni ei tullut.

***

Kului vuosi, jos toinenkin…mitään ei tapahtunut. Kaverini kävi Australiassa ja palasi yhtenä kappaleena takaisin. Toinen ystävistäni eli pitkään suhteessaan, teki lapsen, erosi. Mutta mitään erityistä ei tapahtunut.

***

Sitten tuli eräs syyskuinen päivä. Lähdin terveyskeskuksen kylmiöön siirtämään Äitiäni kirkon ruumishuoneelle. Minua jännitti, sillä en ollut aikaisemmin ollut vastaavassa tilanteessa. Paikka oli karulla tavalla kaunis ja Äiti tuotiin arkussa kauniisti puettuna esille. Olin varannut ison punaisen ruusun hänen rintansa päälle, kuin muistoksi kaikesta, mitä meillä oli. Muistan valokuvamaisesti vieläkin sen näyn. ”Näen naisen arkussa…” sanat tulivat mieleeni. Nyt minäkin sen näen. Aika ja paikka oli ehkäpä vähän erit, mutta minä tiesin että näin saman asian kuin ennustaja muutama vuosi sitten. Äiti makasi siinä kalman kalpeana ja hänen kasvonsa olivat jo vähän valahtaneet sivuille. Hän oli vaalean kelmeä ja minulle tuli mieleen ihan serkkupoikani hänen ulkonäöstään. Äiti oli muuttunut. Laitoin ruusun hänen sydämensä kohdalle ja rukoilimme yhdessä ruumisauton kuljettajan kanssa Isä meidän rukouksen.