VALOKUVATORSTAI: KÄÄNTÖPISTE

Haaste 301: 

 

"Tämän viikon haasteena on kääntöpiste.

Elämässämme saattaa olla erilaisia kääntöpisteitä jolloin matkamme kulku saattaa muuttua, tai sitten se on jokin arkinen, ajankohtaan liittyvä asia, veneet nostetaan talvea varten suojaan, käydään mökillä viimeisen kerran, kotiin tulee uusi perheenjäsen, lapsi tai se voi olla kissa tai koirakin, muutetaan yhteen tai erotaan."

Vastaamaani haasteeseen kuuluu pieni tarina. Se on kerrottu kuva kuvalta, oikealta vasemmalle, alhaalta ylös.

 ...Syystuuli vain soi lauluaan kuin kaiken tietää vois...

.

Äiti sairastui. Se oli shokki. Olimme kuitenkin toiveikkaita. Pakkohan se oli olla. Vierailin sairaalassa niin usein kuin pystyin, melkein joka päivä. Kuvassa äiti katsoo minua iloisin silmin, ainoaa tytärtään. Sytostaatit valuvat suoraan suoneen. Käymme sairaalan kanttiinissa syömässä jäätelöt ja juomassa kahvia. Siitä tuli oikein tapa. Sitten äiti halusi katsoa sähköpostit tietokoneella.

Oli syksy. Ajatuksenani oli että kyllä tästä selvitään. Päätin valokuvata näkymiä osastolta. Ruska oli vasta aluillaan ja vuoden aikojen vaihtuessa Äiti selviää. Puut kaljuuntuvat, Äiti kaljuuntuu, mutta Äiti paranee. Nostin Äidille Tähden. Hiukset alkavat kasvaa uudestaan kuin hennot hiirenkorvat. Uusi elämä alkaa, versot vahvistuvat ja lehdet saavat väriä. Ajatuksena oli koota valokuvakollaasi Äidin matkasta, sairastumisesta ja sen voittamisesta.

Seuraavana syksynä Äiti kuoli. Hän ei jaksanut, eivät kasvaneet hiukset eikä koittanut uusi kevät. Tämä kuva on otettu ensimmäisenä  iltana ilman Äitiä. Tästä alkoi Kosminen Yksinäisyyteni. Kun ei ole muuta, voi katsoa Kuuta ja toivoa toisen olevan lähellä. Äiti näytti Taivaan Merkit. Niin uskomattoman upea ja kaunis syystaivas tuolloin oli.

Ajantaju pysähtyi. Tuli ikuinen syksy. Tuossa pienessä uurnassa Äiti nyt on. Tuonne hän menee. Isäni viereen. Tuonne jumalattoman pieneen koloon ikuisiksi ajoiksi. Konkreettisesti näin, mutta tiesin että Äiti on jo muualla. Hän oli jo silloin, kun silitin hänen elotonta kättään ja katsoin puoliavoimia silmiä, juuri kun hän oli siirtynyt jonnekin muualle. Taivaaseen, luulisin.

Hautasin itse hänet maahan. Se oli terapeuttisinta mitä tiedän. Ihan uskomaton tunne kaivaa maata oman Äidin päälle. Saattaa hänet loppuun asti perille, ihan perille asti. Ote ei livennyt hetkeksikään.

Jäljelle jäi Rakkaus. Kaipuu. Mieletön kokemus ja kasvu. Kiitos Äiti rakkaani, olet aina luonani.