Pieni musta koiranpentu päästettiin vapauteen pentuhuoneestaan. Se tutki ympäristöään innokkaana. Huoneessa oli myrkynvihreät seinät.
- Tämä on hyvä asia että pentu on näin rohkea, sanoi kasvattaja.
Katsoin mustaa pientä luppakorvaa. Se oli pahnan pohjimmainen. Kymmenestä pennusta se viimeinen, joka oli vielä ilman omaa kotiaan. Otin pennun syliini. Se oli ihana ja pehmeä.
- Mun pitäis soittaa vielä miehelleni, jotta voin tehdä päätöksen.
Kasvattaja jätti minut yksin huoneeseen.
Soitin miehelleni. Monta kertaa. Ei vastannut.
Sitten päätin asian ihan yksin. Pentu muuttaisi luokseni.
Lähdin käymään kylällä nostamassa rahaa, tehtiin paperit, lähdimme kotiin.
Mies oli turhake kaikki ne vuodet.
Nyt jo historiaa, kuten valitettavasti koirakin.
***
Turhake! Repesin :D
VastaaPoistaKoira ON ihmisen paras ystävä <3
Niin ON! Koirat ovat ihania, ihmisen parhaita ystäviä <3
PoistaHauska kirjoitus :)
VastaaPoistaKiitos Esther :-)
PoistaOlipa yllättävä käänne lopussa ja turhake kolahti myös täällä;DD
VastaaPoista:-)
PoistaHieno pienoisnovelli tai oliko jopa omaelämäkerta. Loppu vihlaisi en tiedä kumman vuoksi enemmän, ehkä koiran:)
VastaaPoista:-)
PoistaOi jösses! OLipa noteraus miehestä.
VastaaPoistaEhkä jo katsoessasi pikku luppakorvaa, tiesit, että kuulutte yhteen.
Niinhän siinä kävi, kuuluimme yhteen yli 10 vuotta - koiran kanssa.
PoistaKyllä, ihan parhaan kodin!
VastaaPoistaTurhake ☺. Joskus ne miehet ovat, mutta koirat eivät koskaan. Yllättävä loppu ja kuitenkin todentuntuinen, valitettavasti.
VastaaPoistaTotta turiset, AilaKaarina. Koira on ihmisen paras ystävä!
PoistaHyvän päätöksen teit, ainakin koiran suhteen. :D
VastaaPoista"myrkyn vihreät seinät" jännää miten kummallisia asioita voikaan jäädä mieleen.
VastaaPoistakoira tuo paljon iloa elämään, harvemmin siitä pitää huolta kantaa